- Blogit
MAASEUDUN TULEVAISUUS / PTT:N TALOUSTUTKA
Tasaisin väliajoin metsäpiireissä mietitään sitä, miten Suomen metsiä voisi hyödyntää entistä monipuolisemmin. Viime aikoina resepti on ollut se, että puusta pitää valmistaa älypaperia, metsää on käytettävä tehokkaammin matkailijoiden houkuttelemiseen ja puuenergiaa on käytettävä muuallakin kuin kesämökkien saunoissa.
Tuonpa mukaan vielä yhden idean: Suomen metsiin pitää perustaa ”biodiversiteettipankkeja”, ”pankkeja” luonnon monimuotoisuudelle.
Biodiversiteettipankeissa suojelua tarvitsevien lajien elinympäristöä ylläpidetään ja parannetaan maksua vastaan. Kun monimuotoisuuden taso – vaikkapa tietyn uhanalaisen lajin yksilöiden määrä – saadaan lisättyä tietyn perustason yläpuolelle, metsänomistaja voi myydä pankistaan osuuksia muille niitä tarvitseville.
Kun aikanaan oravannahat olivat käypää valuuttaa, nykysuuntaus on se, että oravat on parempi pitää hengissä. Tämän päivän esimerkki oravien taloudellisesta hyödyntämisestä voisikin olla liito-oravapankki.
Suomessa luonnonsuojelu on usein toteutunut ylhäältä alaspäin annettuina käskyinä. Maanomistajat ovat monesti kokeneet, että heidän mielipiteillään ei ole ollut merkitystä kun maita on laitettu suojeluun.
Tämä ei suojelun tavoitteiden toteutumisen kannalta ole paras mahdollinen tilanne. Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metson myötä tilanne on parantunut huomattavasti ja ohjelman kautta arvokkaille luontokohteille on Suomessa saatu luotua jo jonkinlaiset markkinat.
Nyt ostajana on kuitenkin valtio eikä monimuotoisuudelle ole varsinaisesti markkinoilla määräytyvää hintaa. Suojelualueen arvo myös määräytyy ennen kaikkea puuston arvon kautta eikä niinkään alueen suojeluarvon kautta.
Joissakin maissa, esimerkiksi USA:ssa, on menty Suomea pidemmälle. Kaliforniassa metsänomistaja, jonka mailla on merkittäviä luontoarvoja, voi jo perustaa mailleen biodiversiteettipankin. Ajatuksena on, että metsänomistaja hoitaa metsäänsä niin, että luontoarvojen määrä kasvaa.
Kun luontoarvojen määrä on saatu kasvamaan perustason yläpuolelle, metsänomistaja voi myydä pankistaan osuuksia esimerkiksi yrityksille, joiden kehityshankkeet vähentävät luontoarvoja jossain muualla. Paikallisen käytännön mukaan yritysten on korvattava menetetyt luontoarvot suojelulla joko siellä, missä niitä on menetetty, tai jossain vastaavalla alueella. Kätevimmin tämä käy ostamalla tarvittavat luontoarvot suoraan biodiversiteettipankkia ylläpitävältä metsänomistajalta.
USA:n mallissa on vaaransa, mutta hyvin toteutettuna ja hyvin valvottuna siinä on paljon etuja. EU:n alueella direktiivit vaativat joissakin tapauksissa jo nyt korvaavia suojelualueita ja esimerkiksi Ruotsissa Natura-alueita vahingoittaneen ratahankkeen vaikutuksia on kompensoitu kunnostamalla arvokkaita alueita muualla.
Miksi ei saman tien mentäisi askel pidemmälle ja mahdollistettaisi todellinen kaupankäynti luontoarvoilla?
Uuden mallin seurauksena se, jolla on metsässään eniten liito-oravia tai valkoselkätikkoja voisi ehkä lopultakin onnitella itseään. Onnittelemiseen voisi olla aihetta, sillä esimerkiksi USA:ssa suojeluarvojen myyntihinnat ovat parhaimmillaan olleet satoja tuhansia dollareita hehtaarilta.
mAtleena
