- Blogit
MAASEUDUN TULEVAISUUS / PTT:N TALOUSTUTKA
Maailmassa eletään kriisien täyttämää aikaa. On finanssikriisiä, ruokakriisiä ja energiakriisiä. Kriisien vaikutukset näkyvät myös Suomessa. Bensan, energian ja ruuan hinnat ovat kuluneen vuoden aikana olleet korkealla. Ruokaa on Suomen kaupoissa silti riittänyt. Toisin on ollut joissakin tuontiruuasta riippuvaisissa maissa.
Ruokakriisin seurauksena monet maat päättivätkin ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Tuontiriippuvuutta haluttiin vähentää hankkimalla viljelysmaata omaan käyttöön maan rajojen ulkopuolelta. Saudi-Arabiassa maanviljelyn olosuhteet ovatkin kovasti haastavat. Afrikasta löytyy tuottavampaa maata vuokrattavaksi. Myös Etelä-Korealle ja Japanille tuontiruokaa turvallisemmalta vaihtoehdolta tuntui tuotantovastuun ottaminen aiempaa enemmän omiin käsiin. Vuokrattavaa maata etsittiin esimerkiksi Afrikasta, Kaakkois-Aasiasta ja Brasiliasta. Samantyyppisiin operaatioihin ovat ryhtyneet monet muutkin maat, Kiina mukaan lukien. Vuokrauksen vastineeksi köyhille isäntämaille luvataan infrastruktuuria ja työpaikkoja. Jalostuslaitoksia ei näihin maihin välttämättä jää – ja monesti ei juuri tuotettua ruokaakaan. Ruuan tuotannon lisäksi maata hankitaan myös energiakasvien tuotantoon.
Periaatteessa kaikki kuulostaa hyvältä. Niin kauan kun kyseessä on marginaalinen maa, joka ei ole paikallisten käytössä tai kun viljelysten tieltä ei raivata arvokasta sademetsää, kaikkien luulisi voittavan. Saudit ja kiinalaiset takaavat ruuansaantinsa, eurooppalaiset saavat biopolttoaineiden raaka-ainetta ja paikalliset infrastruktuuria ja työpaikkoja. Asetelmassa on kuitenkin ongelmansa.
Monissa Afrikan tai Etelä-Aasian valtioissa, jotka vuokraavat tai myyvät maataan, melkoinen osa väestöstä on aliravittua ja väestönkasvu voimakasta. Vuokramaalla tuotetulle ruualle olisi käyttöä kotimaassakin. Ruuan tuottaminen näissä maissa ja sen kuljettaminen toisille, maksukykyisille kuluttajille tuntuu irvokkaalta: kuin viimeiseltä, epätoivoiselta yritykseltä saada tuloja edes jostain. Ehkä viljelymaitaan vuokraavan valtion johto on viisas ja vuokraus on kansallekin eduksi. Kuitenkin, jos hallinto on korruptoitunutta, niin kuin monissa maitaan vuokraavissa valtioissa on, kenen taskuun rahat lopulta menevät? Viisaat viljelymaan hankkijat pitävät huolen siitä, että paikalliset eivät jää osattomiksi. Kaikki eivät kuitenkaan ole viisaita eikä yhteiskuntavastuu ole mielessä – ja koossa ovat konfliktin ainekset.
Joissakin arvioissa on jo puhuttu uudenlaisesta kolonialismista. Mukana vuokraamassa tai maata ostamassa ei ole vain epädemokraattisia maita kuten Kiina, vaan yhtä lailla eurooppalaisessa omistuksessa olevia suuryrityksiä. Maataan vuokraavien ja myyvien maiden joukossa taas on Sudanin ja Myanmarin tyyppisiä valtioita, joissa hallinnon ensimmäisenä ajatuksena ei useinkaan ole kansalaisten hyvinvointi.
Ruuan hinnan nousu, väestönkasvu ja maan kysynnän kasvu ovat lisänneet kilpailua maasta. Kysynnän kasvaessa ja finanssikriisin myllertäessä maasta on tullut myös oiva investointikohde. Joillekin köyhille maille lisääntynyt kysyntä voi olla onnenpotku. Joillekin toisille se lopulta edustaa vain kolonialismin paluuta.
