- Blogit
MAASEUDUN TULEVAISUUS /PTT:N TALOUSTUTKA
Yhteiskunnallisella keskustelulla on tapana kulkea aaltoina. Näin on myös ilmasto- ja ympäristökeskustelussa ja päätöksenteossa. Suunnilleen joka kymmenes vuosi tulee uusia näkökulmia pinnalle. 1990-luvulla oltiin huolestuneita happosateista, nyt laajemmin kasvihuonekaasujen vaikutuksista ilmastoon ja elinolosuhteisiin maapallolla.
Ihmisen toimien vaikutus ilmastoon on laajalti hyväksytty asia, ja lähes kaikki suomalaiset jakavat huolen ilmastonmuutoksesta. Ilmastopolitiikasta sen sijaan on hyvin erilaisia käsityksiä. Näin täytyy ollakin, sillä toimenpiteet koskevat eri maita, ryhmiä, elinkeinoja ja ihmisiä eri tavoin.
Itse ilmastonmuutokseen liittyy paljon epävarmuutta ja samalla tavalla politiikkatoimenpiteisiin. Puolileikillisesti mielipiteet voisi jakaa kahteen ryhmään: teknologian nimeen vannoviin ja vaatimattomaan elämäntyylin uskoviin. Teknologiafriikit uskovat ihmisen ja tekniikan kykyyn ratkaista ilmasto-ongelma. He rakentaisivat suuria tehokkaita energiantuotantoyksiöitä. Ydinvoima, suuret tuulivoimapuistot ja suuret bioenergialaitokset ovat heidän toimenpidelistoillaan yläpäässä. Energiantuotantohan on suurin kasvihuonepäästöjen aiheuttaja.
Elämäntapojen muuttajat sen sijaan keskittyivät vähentämään energian kulutusta ja muuta kulutusta. Kärjistäen he ovat joukkoliikenteen ja tiiviin asuntorakentamisen kannattajia, sillä liikenne on myös merkittävä saastuttaja. Tavaroita kierrätettäisiin ja tuhlaileva vapaa-ajan vietto korvattaisiin maanläheisillä arki-iloilla. Teknologiafanit puolestaan uskovat tekniikan kehityksen johtavan entistä vähäisempään energian kulutuksiin, autot kulkevat entistä vähemmällä ja puhtaammilla polttoaineilla, ja matalaenergiatalot eivät paljon energiaa kuluta.
Politiikkapuolella teknologian kehitykseen uskovat korostavat tutkimus‑, tuotekehitys- ja investointitukia. Isot energiayhtiöt kannattavat yleensä vihreitä sertifikaatteja, joilla voi käydä kauppaa kansainvälisesti. Elämäntapojen muuttamiseen sen sijaan tarvitaan säännöksiä ja energiaveroja sekä yhteiskunnan ohjausta mm. rakentamisessa, sillä muuttaakseen käyttäytymistään ihminen tarvitsee yleensä keppiä tai porkkanaa. Pelkkä kaunis puhe ei riitä.
Ilmasto- ja ympäristöpolitiikan nimissä on vaadittu asutuksen keskittämistä muutamien suurimpien kaupunkien ympärille. Tieliikenne on merkittävä kasvihuonekaasujen tuottaja, mutta meitä suomalaisia on yksinkertaisesti niin vähän, että kaupunkirakenteita ei saada millään niin tiiviiksi, että liikkumistarve hoituisi tehokkaasti. Eivätkä puolityhjät bussit ole kaikkein ilmastoystävällisin tapa järjestää liikkuminen.
Maaseutu on ottanut ilmastonmuutospolitiikkaan liittyvän bioenergiabuumin innolla ja nähnyt siinä pitkästä aikaa valopilkkuja elinkeinotoimintansa vahvistamiseen. Maaseudun näkökulmasta hajautettu, pienimuotoinen, moniin eri energialähteisiin nojaava politiikka näyttää houkuttelevalta. Se myös jättää politiikan mahdolliset hyödyt pääosin kotimaahan.
Hajautettu tuotanto on joustavaa ja yksittäiset laitokset ovat niin pieniä, että virheinvestointien riskit hajaantuvat eri tahoille. Hajautettuun tuotantoon liittyväteknologia ei kuitenkaan ole yhtä ”kypsää” kuin suuryksiköihin liittyvä, hyötysuhteetkaan eivät ole aina yhtä hyviä. Teknologia kehittyy kovaa vauhtia sitä mukaa kuin käyttökokemusta tulee. Hajautetussa energiantuotannossa kehitystä vienee parhaiten eteenpäin luova kaaos eli vaaditaan paljon kokeiluja ja oppimista.
Politiikan pitäisi järkevässä mitassa tukea linjaa ”antaa kaikkien kukkien kukkia”. Tehokas politiikkaväline on tässä ulkomaisten kokemusten mukaan takuuhinta eli syöttötariffi ja jakeluverkkoon pääsyn helpottaminen.
Hyvin toimivan syöttötariffijärjestelmän suunnittelu ei ole yksinkertaista kuten ei ollut päästökauppajärjestelmänkään. Kunhan takuuhintajärjestelmä Suomeenkin saadaan, kuulemme varmasti paljon myös kritiikkiä, ja luultavasti järjestelmää joudutaan hienosäätämään kokemuksen karttuessa.
