”Euroopalle pakkopaita”, Janne Huovari

                                                     Maaseudun Tulevaisuus / PTT:n taloustutka

Kreikan velkakriisin on nostanut pintaan keskustelun kovemman kurin tarpeesta rahaliitossa. Joidenkin maiden holtiton taloudenpito uhkaa tulla muiden maksettavaksi ja heiluttaa koko eurojärjestelmän uskottavuutta. Ratkaisuksi tarjotaan tiukempia sääntöjä ja parempaa valvotaan valtioiden taloudenpitoon. Sääntöjen teho on kuitenkin kyseenalainen ja ne voivat johtaa ojasta allikkoon.

Yhteisesti sovittujen sääntöjen noudattamisen valvonta on hyvin hankalaa. Itsenäisiä valtioita ei oikein voida sitovasti pakottaa noudattamaan sääntöjä, jos siltä ei löydy omasta takaa tahtoa sääntöjen mukaan elämiseen. Aina löytyy syitä, joiden nojalla sääntöistä voidaan lipsua ”poikkeuksellisesti” juuri sillä kertaa. Jos ongelmavaltiolla on vielä esittää ”uskottava” suunnitelma asian korjaamiseksi ja lisäksi se uhkaa viivyttää muille tärkeitä hankkeita, jää sääntöjen valvonta käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi.

Vaikka mailta löytyisi omaakin tahtoa sääntöjen noudattamiseen, tosi paikan tullen kaikkia sääntöjä rikotaan. Suomen hallitusohjelman kirjaus, siitä että valtiontalouden alijäämä ei saa ylittää 2,5 % bruttokansantuotteesta edes poikkeuksellisen huonoina aikoina, ei paljon painanut talouden sukeltaessa viime vuonna. Myös Kreikka-kriisin sammutuspuuhissa on rikottu jo lähes kaikkia rahaliiton syntyvaiheessa laadittuja sääntöjä.

Sääntöjen noudattaminen ei myöskään takaa sitä etteikö ongelmiin voitaisi joutua. Espanja ja Irlanti ovat noudattaneet selvästi Saksaa ja Ranskaa paremmin nykyisiä rahaliiton alijäämäsääntöjä. Espanja ja Irlanti ovat kuitenkin nyt ongelmissa.

Tiukoista säännöistä on talouden pidossa myös haittaa. Ne väistämättä jäykistävät talouden suunnittelua ja rajoittavat talouspolitiikan liikkumavaraa. Saksalainen ehdotus, jonka mukaan valtion talouden alijäämä ei saisi ylittää 0,35 prosenttia bruttokansantuotteesta, asettaisi todella tiukan pakkopaidan valtiontaloudelle. Jos Suomen talouden pidossa olisi noudatettu kyseistä sääntöä viime ja tänä vuonna, olisi jälki ollut karmeaa.

Varsinkin rahaliitossa, kun omaa rahapolitiikkaa ei ole, tarvitaan kansallista liikkumavaraa finanssi-politiikassa. Tätä liikkumavaraa kavennetaan tiukoilla säännöillä, mutta tuskin estetään ongelmia tulevaisuudessa. Hyvin talouttaan hoitavat hallitukset eivät rajoittavia sääntöjä tarvitse ja huonosti hoitavat eivät niitä noudata.

Uusien sääntöjen virittelyyn sijaan Euroopan johtajat voisivat käyttää aikaansa niiden todellisten poliittisten päätösten tekemiseen, joilla Euroopan talous saadaan kasvuun ja julkisten talouksien alijäämä kuriin. Valitettavasti se on paljon haastavampaa kuin uusien sääntöjen kirjaaminen.

Janne Huovari