- Blogit
- Kansantalous
Ainakin vielä on todennäköisempää, että voittaisit lotossa kuin että saisit niskaasi taivaalta putoavan satelliitin. Tehdään kuitenkin ikävä ajatusleikki, ja oletetaan, että lottovoiton sijaan kohdallesi osuisikin ilmakehän läpi selvinnyt kasa titaania. Kuka on korvausvastuussa?
Kun avaruuden pelisäännöistä sovittiin, toimiala oli hyvin toisenlainen kuin tänään. Kylmän sodan aikaan solmitut vuoden 1967 avaruussopimus sekä sitä täydentävä vuoden 1972 vastuusopimus ovat kaikuja ajasta, jolloin avaruudessa kilpailivat lähinnä valtiot, tarkemmin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Niiden mukaan kolmannen osapuolen vahinkojen korvausvastuu on valtiolla riippumatta siitä, onko satelliitin takana kansallinen avaruusvirasto vai kolmen hengen startup. Silloin se oli perusteltua. Mutta tuolloin oli ehkä vaikea ennustaa, että kiertoradoille suunniteltaisiin kymmenientuhansien yksityisten satelliittien lisäksi jopa datakeskuksia ja tenniskentän kokoisia peilejä.
Suomi on noussut ehkä hieman yllättäen merkittäväksi avaruustoimijaksi. ESPIn (European Space Policy Institute) mukaan suomalaisyritykset keräsivät vuonna 2025 Euroopan toiseksi eniten avaruusalan investointeja heti Saksan jälkeen. Suomalaisyrityksistä isoin, ICEYE, ilmoitti kesällä 2026 keränneensä yli miljardin euron rahoituskierroksen ja ylittäneensä kymmenen miljardin euron arvostuksen. Kansantaloudellisesti tämä kehitys on tervetullut.
Jokainen lupamenettelyssä hyväksytty operaatio sisältää näkymättömän valtiontakauksen. Suomen avaruuslaki rajaa yrityksille pakollisen kolmannen osapuolen vahinkojen vakuutusvelvollisuuden 60 miljoonaan euroon. Kaikki sen ylittävä korvausvastuu jää vastikkeetta valtiolle. Toisin sanoen veronmaksajille.
Toivotaan, että voitat ennemmin lotossa.
Tämä riski kasvaa koko ajan. Toimialan nopean yksityistymisen myötä etenkin laukaisukustannusten romahdus on moninkertaistanut kiertorataliikenteen. Yli puolet kaikista avaruuteen viedyistä esineistä on laukaistu noin viiden viimeisen vuoden aikana. Toiminta on keskittymässä, suomalaisyrityksiä myöten, maan matalalle kiertoradalle, mikä osaltaan kasvattaa satelliittien törmäysriskin ohella ilmakehään palaavien esineiden määrää. Valtaosa palaavista esineistä kuitenkin tuhoutuu ennen maanpinnalle osumista, ja yksittäisen osuman vaara on marginaalinen. Musta joutsen -tapahtuman luonteeseen kuuluu, ettei sitä osata ennustaa. Laukaisujen kasvaessa kysymys on kuitenkin siirtymässä vahingon mahdollisuudesta siihen, milloin sellainen tulee tapahtumaan.
Tämän valossa kuulostaisikin perustellulta siirtää riskiä pois valtiolta niille, jotka sen tosiasiassa aiheuttavat. Mutta jos Suomi vaatii yrityksiltä enemmän, se heikentää vetovoimaansa avaruustoiminnan kohteena. Uhkana on, että kohonneet vakuutuskustannukset ajaisivat toimijoita kevyemmän sääntelyn maihin tai jättäisivät hankkeita pöytälaatikkoon. Valtion kädet ovat vastuusopimuksen nojalla sidotut viimekätisen vastuun suhteen, joten sen tehtäväksi jää löytää tasapaino oman riskitaakkansa ja kilpailukykynsä välillä.
Tähän asti riski on pysynyt Suomen osalta paperilla. Globaalistikin vastuusopimukseen on vedottu historiassa käytännössä vain kerran, kun Neuvostoliiton ydinkäyttöinen satelliitti levitti radioaktiivista romua Kanadaan vuonna 1978. Menneeseen vahinkoaineistoon tuijottaminen ei kuitenkaan kerro tulevasta riskiasemasta juuri mitään, kun avaruustoimiala kasvaa näin nopeasti. Ainakin vielä tämä valtion viimekätinen takaus on ollut täysin ilmainen yritystuki.
Toivotaan, että voitat ennemmin lotossa.
Riskin todellista mittaluokkaa ja sen mahdollisia hallintakeinoja, kuten kansallista avaruusvakuutusrahastoa, selvitetään parhaillaan PTT:n vetämässä tutkimushankkeessa. Tästä on odotettavissa tuloksia kesällä 2027.
