- Blogit
- Ruoka
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, maassa oli lähes 100 000 maatilaa. Vuonna 2024 maatila- ja puutarhayrityksiä oli noin 41 000. Tilojen määrä on vähentynyt yli puoleen, mutta maatalouden kokonaistuottavuus on noussut kuitenkin noin 46 prosenttia. Maataloustukien osuus kokonaistuotoksesta on merkittävä, noin kolmanneksen, joten on eittämättä selvää, että tuilla on ollut vaikutusta Suomen maatalouden rakenteisiin. Maataloustukien avulla tuotantoa on siis kyetty ohjaamaan suuntaan, joka on yhteisesti sovittu ja päätetty.
Monissa EU:n ehdokasmaissa maatalous on tällä hetkellä hyvin eri tavalla rakentunut kuin Suomessa. Esimerkiksi Länsi-Balkanin ehdokasmaissa maatilat ovat pääosin perhetiloja, kuten Suomessa, mutta tilojen keskikoko ja tuottavuus ovat huomattavasti pienempiä. Länsi-Balkanin suurimmassa maataloustuotteiden tuottajamaassa Serbiassa maatilojen keskikoko oli vuonna 2023 noin 6,4 hehtaaria, kun Suomessa keskikoko oli noin 54 hehtaaria. Myös maatiloja on merkittävästi enemmän kuin Suomessa. Esimerkkimaa Serbiassa maatiloja on yli puoli miljoonaa. Erityisesti Länsi-Balkanin ehdokasmaissa maanviljely on pääosin omatarveviljelyä, ja tilat ovat usein niin pieniä, etteivät ne saisi EU:n nykyisenlaisia maataloustukia.
On kuitenkin odotettavissa, että ehdokasmaiden liittyessä EU:hun maatalouden kehitys alkaa suuntautua kohti tehokkaampia viljelymenetelmiä ja suurempia tilakokoja. Monissa ehdokasmaissa on jo pyritty järjestelemään maan omia tukimalleja siten, että ne olisivat lähempänä EU:n tukimalleja, kuitenkin vaihtelevalla menestyksellä. Tämä edistää maataloustukien, eli julkisten varojen, tehokasta käyttöä. Prosessissa on kuitenkin kaksi puolta. Toisaalta on tärkeää turvata ruoantuotanto Länsi-Balkanilla, mutta toisaalta kehittyvissä maatalousjärjestelmissä olisi järkevää siirtyä suoraan parhaisiin mahdollisiin malleihin. Samalla olisi muistettava alueiden itsemääräämisoikeus ja erityispiirteet: ratkaisut, jotka toimivat yhdessä maassa, eivät välttämättä sovi sellaisenaan toiseen maantieteelliseen tai kulttuuriseen ympäristöön.
Uudella CAP-rahoituskaudella on syytä pohtia, kuinka maataloustukien avulla pystytään edistämään ruoantuotannon tehokkuuden lisäksi muita erityisen tärkeitä osa-alueita, kuten luonnon monimuotoisuutta, ruokasuosituksia ja maaseudun elinvoimaisuuden periaatteita. Kaikkien näkökulmien huomioiminen on haastavaa, mutta alueilla, joissa tukijärjestelmiä ei ole vielä omaksuttu laajemmin osaksi ruokaketjua, voi tuoreiden kokonaisuuksien luominen uudelta pohjalta olla helpompaa kuin maissa, joissa tukijärjestelmä on rakentunut jo tiettyjen periaatteiden pohjalle – kuten Suomessa.
Toisaalta Suomessa ja erityisesti EU:ssa tukipolitiikan kehittämisellä on pitkät perinteet, mikä on mahdollistanut maatalouden kehittymisen. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehittää uusia malleja ja viedä niitä maihin, joissa maatalous on vielä murrosvaiheessa. Näin voidaan nopeuttaa siirtymää kohti ilmaston ja talouden kannalta kestävämpiä ratkaisuja. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että maatalous on muutakin kuin tuotannon tehokkuutta. Esimerkiksi Länsi-Balkanilla perhetiloihin ja omatarveviljelyyn nojaava järjestelmä on olennainen osa maaseudun yhteisöllisyyttä ja sosiaalista rakennetta, eikä sen arvoa pidä aliarvioida.
Ilmastonmuutos on aikamme merkittävin ilmiö, joten on syytä pohtia yhä rohkeammin, miten tukipolitiikka voi ohjata muutosta. Tehokas maatalous ei ainoastaan luo ruokaturvaa koko Eurooppaan, vaan myös mahdollistaa ilmastotoimien kohdentamisen sinne, missä vaikutus on suurin. Huolellisesti kohdistetut tuet pitävät maaseudun elinvoimaisena ja varmistavat, että viljely on mahdollista tulevaisuudessa tavalla, joka kunnioittaa ympäristön ja ilmaston kantokykyä.
