Blogi

Tutkijoidemme kolumneja sekä juttuja tutkimusaiheistamme ja teemoistamme.

"Silmät auki ja hymyä huuleen!" Satu Nivalainen 29.1.2007

  • Pari päivää sitten kuulin radiosta pienen uutisen: laitapuolen kulkija oli maannut Helsingissä julkisella paikalla tuntikausia kuolleena, eikä kukaan huomannut asiaa. Uutinen pysäytti, sillä se kertoi karulla tavalla, miten vähän välitämme nykyään. Oli pakko miettiä, olisinko itse toiminut toisin. Luultavasti en.

    Miksi meistä on tullut tällaisia? Mihin meillä on niin kiire koko ajan? Parina aamuna töihin kävellessä olen tarkkaillut ihmisiä ihan tarkoituksella. Tylyn näköisiä ovat. Olen yrittänyt saada katsekontaktia, olisin halunnut hymyillä ja ehkä näin piristää jonkun päivää. Mahdotonta. Jos silmät hetkeksi kohtaavatkin – selvästi vahingossa – katse käännetään äkkiä pois.

    Vitsi kertookin, että jos joku hymyilee sinulle kadulla Suomessa, hän on joko a) humalassa b) hullu tai c) amerikkalainen. Juttu voi naurattaa, mutta lyhyen havaintojaksoni perusteella on varsin totta.

    Täytyy tosin myöntää, että työmatkalla vastaantuleva happamuus on jollain tavalla ymmärrettävää; tutkimusten mukaan työmatkat ovat vuorokaudessa se aika, jolloin ihmiset ovat kaikkein vähiten onnellisia. Eipä sitä itsekään joka aamu laulellen töihin mene.

    Naama peruslukemilla kulkeminen lienee kuitenkin pitkälti kulttuurisidonnainen ilmiö. Meitä ei erityisesti kasvateta näyttämään iloisilta ja hymyilemään, se ei ole kulttuurissamme korostetun tärkeää. Vaikka olemmekin maailman huippuluokkaa monella mittarilla arvioiden, hymyilyn suhteen meillä ehkä olisi opittavaa muista maista.

    Olin Kaliforniassa vuoden ja kyllä se suomalaisesta menosta poikkeaa melkoisesti. Siellä kun tuntemattomillekin hymyillään ja toivotetaan hauskaa päivää. Aluksi oli hankalaa käsittää tätä, piti aina vilkuilla sivuille, että minulleko tässä puhutaan. Alkujärkytyksen jälkeen tapa alkoi tuntua todella mukavalta.

    Siellä myös naapureiden kesken oli sellaista välittämisen ja yhteisyyden tuntua, etten ole vastaavaa kokenut missään. Yhteyttä pidettiin päivittäin. Ihmiset olivat ystävällisiä, heiltä ei arastellut pyytää apua. He myös tarjosivat apua oma-aloitteisesti. Sanotaan, että amerikkalaiset ovat pinnallisia, mutta kokemukseni perusteella se on turha yleistys. Toisaalta, ehkäpä minulla oli vain hyvä tuuri.

    Joka tapauksessa paluu arkitodellisuuteen Suomessa oli jyrkkä. Kotikerrostalon rappukäytävässä naapurit juuri ja juuri tervehtivät. Kaikki eivät vaivaannu siihenkään. Tuntuu, että halutaan vain pitää huoli omista asioista, apua ei pyydetä eikä tarjota. Mikä siinä on niin vaikeaa?

    Ehkä kiire ja yksityisyyden varjelu on pääkaupunkiseudulla voimakkaampaa kuin muualla Suomessa. Tuttavaperhe muutti hiljattain Espoosta Kuopioon, ja heidän kokemuksensa mukaan elämäntyyli Kuopiossa on erilainen, rennompi. Ihmiset tulevat juttelemaan ja ovat kiinnostuneempia naapureista kuin Espoossa. Mutta, jälleen kerran, ei pidä yleistää. Joka puolella löytyy varmasti ihmisiä moneen lähtöön.

    Oli niin tai näin, ympärilleen katsominen ja välittäminen ei tee kenestäkään vähemmän uskottavaa. Eikä hymyily maksa mitään. Sinun hymysi voi olla jollekin ihmiselle päivän ainoa. Sitä paitsi, hymyileminen vaikuttaa positiivisesti omaankin mielialaan. Kokeile vaikka!


    satu.nivalainen@ptt.fi