Uutiset

Kolmen CV:n työmarkkinoista viiden tähden liikkeeseen - Italia-blogisarja, osa 1

23.marraskuu 2018

Italian talous on loppuvuoden kuumia puheenaiheita. Mutta mitä uutisotsikoiden takana piilee? Jotta Italian tämän hetken poliittista tilannetta ja viiden tähden liikkeen nousua voisi ymmärtää, on katsottava, mitä maan lähihistoriassa on tapahtunut ja miten maan vanha systeemi toimi. Roomalaissyntyinen metsäekonomistimme Maurizio Sajeva kartoittaa blogisarjassaan Italian tarinaa omista opiskelijavuosistaan tämän päivän poliittiseen kuohuntaan saakka. Tämä on sarjan 1. osa, jossa tutustutaan Italian työmarkkinoiden kummallisuuksiin 1980-1990-luvuilla.

Copia di Trieste 1979 (kuva: Maurizio Sajeva)

"Elettiin 1980-lukua ja minä olin ylioppilas. Tuohon aikaan luulin, että se oikeudenmukainen systeemi, johon olin kasvanut kouluvuosina, olisi todellinen. Luulin, että viranomaiset ja valtion instituutiot olisivat reiluja – niin kuin opettajani, perheeni ja ystäväni olivat. Luulin, että syylliset saisivat aina rangaistuksensa ja parhaat palkintonsa. Vaikka olinkin joskus kokenut epäoikeudenmukaisuutta, ajattelin että lopulta jollain tavalla maalaisjärki voittaa ja asiat järjestyvät. Kulttuurin avoimuus, taitavat opettajat ja vahvat ystävyyssuhteet auttoivat pärjäämään.

Luulin myöskin, että vanhat ideologiat, fasismi ja kommunismi, olivat kaukana menneisyydessä ja Neuvostoliitto ainoa poikkeus. Ja että sodan uhraukset, niin kuin Fosse Ardeatinen teurastus, jossa isoisäni kuoli, olisivat opettaneet maailmalle rauhan arvon, ja nyt oltaisiin modernissa maailmassa.
Olin ylpeä, kun sain asua Roomassa ja ajattelin, että se on maailman napa. Tarina, jota meille hoettiin koko ajan, oli: opiskelkaa, muuten ette saavuta mitään!

Mutta koulun päätyttyä, 1990-luvulla, tämä optimistinen tunne sammui. Heti kun saavuin yliopistoon, huomasin että asiat eivät menneet niin kun piti, ne menivät täysin päinvastoin. Huono ja usein epäreilu systeemi esti etenemistä sekä opinnoissa että työnhaussa, vaikka olin aina ollut kiinnostunut opiskelusta ja tehnyt ahkerasti töitä. Isosta vaivannäöstä seurasi vain pienenpieniä edistysaskeleita, ja lupaukset olivat tyhjiä sanoja.

Muistan usein ystäväni ja tutkimuspartnerini sanat: työpaikan löytämiseen tarvitaan kolme ansioluetteloa – ensisijaisesti isoisäsi ja isäsi ansioluettelot, sen jälkeen ehkä sinunkin.

Työpaikka on palvelus, joka pitää maksaa takaisin

Myöhemmin huomasin, että tuo vitsi ei ollut kaukana todesta. Pääsy julkisen sektorin työpaikkoihin edellytti, lain mukaan, kilpailuun osallistumista ja ko-keen tekemistä. Se vaikutti mahdottomalta tehtävältä: kokeen aihepiiri ja sisältö olivat epämääräisesti rajattuja, joten sitä varten olisi pitänyt lukea läpi koko maailman tiede. Toisaalta näytti, että jotkut pääsivät tästä huolimatta etenemään helposti, ja ihmettelin, mitä minä teen väärin?

Yksityisellä sektorilla taas edellytettiin sopeutumista omituisiin ehtoihin, kuten harjoitteluihin, jotka eivät eronneet mitenkään normaalista työstä, määräaikaisiin pätkäsopimuksiin, pieneen palkkaan joka riitti ehkä juuri ja juuri vuokraan, pitkiin työpäiviin ja palkattomiin lisätöihin viikonloppuina. Tämä kaikki valmiille maisterille.

Paitsi jos…kaverit auttaisivat, mutta siinäkin kaikki riippui heidän asemastaan. Eräs tuttuni vinkkasi minulle mahdollista työnantajaa, ja suositteli lähettämään hänelle CV:n ja soittamaan perään. Se osoittautui turhaksi toivoksi. Puhelimeen vastasi aina sihteeri, joka sanoi, ettei kyseinen henkilö ollut paikalla. Vaikka soitin montakin kertaa viikossa, hän ei koskaan ollut toimistossaan. Kun pyysin soittoa takaisin, sihteeri suositteli, että parempi että minä soitan uudelleen.

Eräänä päivänä menin tuttuni kanssa käymään paikan päällä. Työnantaja esitteli itsensä sanomalla: ”minä olen se henkilö, joka ei koskaan vastannut sinulle puhelimeen”. Luultavasti CV:täni hän ei lukenut koskaan.

Kysyntä ja tarjonta, pelkkää satua

Vaikutti siis siltä, että Italian työmarkkinat olivat vääristyneet. Ne eivät olleet avoimet kaikille, vaan vain niille, joilla oli entuudestaan hyvä asema tai verkostot. Jos oli antaa jotakin vaihdossa, työmahdollisuuksia voisi löytää helpommin. Muuan professori selitti tuohon aikaan televisiossa, että Italiassa on kahdenlaista nepotismia, perheelle tai palveluksille perustuvaa. Systeemin perustana on ”kaverit ja kavereiden kaverit” -filosofia. Hyvin verkostoitunut henkilö saa helposti etuja, kaikille muille tilanne on toinen.

Myöhemmin, kun olin jo töissä Suomessa, kysyin roomalaiselta tutkimuspartneriltamme, olisiko heillä työmahdollisuuksia minulle. Sain kahdelta henkilöiltä vastaukset, kuten "jää ihmeessä sinne missä olet!’ ja "täällä jos annetaan jollekulle töitä, se on palvelus, josta pitää kiittää ja antaa jotain takaisin". Kysynnälle ja tarjonnalle perustuvat työmarkkinat, joihin tutustuin oppikirjoissa, olivat pelkkää satua.

Tätä omituista systeemiä pilkkasi televisiossa eräs koomikko, josta kuulisimme vielä paljon lisää.

Maurizio Sajeva
Kirjoittaja on PTT:n metsäekonomisti