Ajankohtaista

”Silkkitie Afrikkaan”, Kalle Laaksonen, 2.7.2007

  • Maaseudun Tulevaisuus / PTT:n taloustutka

    Tarunhohtoinen Silkkitie yhdisti Välimeren valtion Kiinaan aina antiikin ajoista nykyaikaan. Reitin avaaminen perustui Aleksanteri Suuren valloituksiin Keski-Aasiassa ja Intian suunnalla. Kauppareittejä pitkin kuljetettiin arvokkaita tavaroita kumpaankin suuntaan, ennen kaikkea silkkiä Eurooppaan mutta myös kultaa, norsunluuta ja jalokiviä.

    Uusi silkkitie on nyt kuvainnollisesti syntymässä Kiinan ja Afrikan maiden välille. Yhtä lailla niin Kiina kuin Afrikan maatkin olivat pitkään syrjässä maailman tärkeimmistä kauppavirroista. Kiina eristäytyi parin vuosisadan ajaksi ensin poliittisen heikkoutensa ja sitten maolaisten oppiensa vuoksi. Afrikan maiden taloudet suunnattiin siirtomaa-ajalla palvelemaan vain trooppisten tuotteiden kysyntää läntisissä teollisuusmaissa. Suomessakin vielä sukupolvi sitten tunnettiin käsite siirtomaatavarakauppa. Josta sai kahvia, teetä, pähkinöitä, mausteita ja hedelmiä.

    Kiina ja Afrikka ovat 2000-luvulla löytämässä toisensa. Taustana on Kiinan ennätyksellinen talouskasvu ja teollistuminen. Talouskasvun ylläpitämiseksi Kiinalla on lähes kyltymätön energialähteiden ja raaka-aineiden tarve. Kiinalla on leijonanosa eri raaka-aineiden kulutuksen kasvusta. Näin on tilanne yhtä lailla metallien, mineraalien, kotieläinten rehujen kuin öljynkin suhteen.

    Merkillepantavaa lisäksi on, että esimerkiksi puuvillan kulutuksen kasvusta 90 prosenttia tuli Kiinasta. Se kertoo Kiinan tekstiili- ja vaatetusteollisuuden laajentumisesta. Kiinan puuvillatuotteet valtaavat markkinoita myös Afrikassa, missä olisi edullista työvoimaa omastakin takaa. Kiinan tuotanto on kuitenkin kilpailukyvyltään ylivoimaista Afrikan maihin nähden.

    Samaan aikaan kun halvat kiinalaiset tuotteet valtaavat Afrikankin markkinoita, myös Afrikan maiden viennin kasvu Kiinaan on ennätysmäistä. Afrikan maiden vienti viisinkertaistui 2000-luvun alkuvuosina.

    Tällä uudella silkkitiellä eivät kulje niinkään silkki ja norsunluu vaan teollisuustuotteet ja raaka-aineet. Samalla, kun hurjasti kasvava kauppa nostaa afrikkalaisten maiden talouskasvua, on syntymässä uudenlainen taloudellinen siirtomaasuhde – nyt Kiinan ja Afrikan maiden välille. Kiina vaihtaa teollisuustuotteita öljyyn ja perushyödykkeisiin. Tätä taloussuhdetta vahvistaa edelleen se, että kiinalaiset yritykset investoivat Afrikan strategisiin kohteisiin raaka-ainesaannin turvaamiseksi. Öljy- ja kaasulähteet, metalli- ja mineraalikaivokset sekä tiet, sillat ja muut kuljetusväylät ovat kiinalaisten sijoittajien kohteina.

    Vaikka Kiinan tulo Afrikkaan nostaa näiden maiden talouskasvua, kehitys ei ole kuitenkaan ”kuin silkkiä vaan”. Kiinalaiset eivät juuri korosta demokratiaa, ihmisoikeuksia eikä ympäristön suojelua. Niinpä Kiina vahvistaa myös niiden Afrikan maiden poliittista eliittiä, joissa näitä seikkoja ei kunnioiteta. Kiinan kauppa vahvistaa lisäksi Afrikan maiden raaka-aine- ja perushyödykeriippuvuutta. Tuotantoa on syntyneessä kilpailutilanteessa vaikea monipuolistaa.